Thursday, March 14, 2013

hyvä äitipuoli?

En ole tainnut kirjoittaa paljoakaan siitä millaista on olla "äitipuolena". Tuntuu, että aihe on hiukan tabu. Tai ei välttämättä tabu, lähinnä negatiivissävytteinen. Liian moni yhdistää isä/äitipuolen rikkoutuneeseen entiseen suhteeseen ja koko homma saatetaan nähdä hieman negatiivisena.
Myös usein ajatellaan vain lasten sopeutumista (mikä onkin supertärkeää), mutta samalla unohdetaan että myös vanhemmilla (puolikkailla ja kokonaisilla) on isot muutokset kohdattavana - niin yksilöinä kuin parisuhteessakin.

Nyt ajattelinkin rohkeasti kirjoittaa äitipuolena olemisen ajatuksia ja kertoa millaiselta se tuntuu.

Ensiksi pitää todeta, etten ole lähtenyt kyseenalaistamaan poikien äidin roolia enkä ole sitä mitenkään varastamassa, vaan olen yrittänyt pysyä mahdollisimman neutraalina esim. poikiin liittyvissä isoissa päätöksissä tai muissa vanhempien kohdalle lankeavissa jutuissa. Ja amor iski nuolensa meihin vasta eron jälkeen.

Väestöliiton sivuilla on paljon juttua aiheesta ja kieltämättä löydän sieltä todella paljon tuttuja asioita. Laitoin lainausmerkit tuohon ekaan äitipuoli-sanaan sen takia etten itse koe olevani niin äitipuoli-tyyppiä: Juu, välitän että pyykit on pesty ja huolehdin siitä että läksyt tulee tehtyä, mutta silti pidän jonkinmoisen välimatkan tunnetasolla. Väestöliitto kirjoittaakin, että "paha äitipuoli"-myytin lisäksi naiset saattavat uskoa "naiset rakastavat kaikkia lapsia"-kuvitelmaan:

Monet naiset uskovat tähän itsekin ja kuvittelevat luonnostaan rakastavansa kumppaninsa lasta siinä missä kumppaniaan. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Täysin toisen geeniperimän omaavaa lasta voi olla jopa hankala rakastaa. Tämä myytti kuormittaa monia äitipuolia ja saattaa aiheuttaa sietämätöntä syyllisyyttä.

Totta, välillä sitä miettiikin olenko aivan hirveä ihminen jos en koekaan heitä niin rakkaiksi. Tai mitä jos Nilsillä ei olisi lapsia ollenkaan? Missä me sitten voitaiskaan asua, Suomessa? Mutta noi "mitä jos" -ajatukset kiroan pois, sillä siihen asiaan ei voi vaikuttaa enkä haluaisikaan.




Myös se tuntuu välillä vaikealta, että mun annetaan kyllä tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä (ja mulle ojennetaan aina roskat!), mutta sitten muissa jutuissa mä tulen vähän siinä sivussa. Esimerkiksi J:n kanssa läksyjä tehdessä se ei koskaan usko jos sanon että "Toi kohta sun pitää korjata, siinä on virhe." Sen sijaan me odotellaan sitten aina iskää töistä ja vasta jos Nils sanoo, että "Juu, se pitää korjata" niin sitten alkaa pyyhekumi viuhuumaan. Saakeli! Tosin toi saattaa olla ihan vaan kokeiluakin - luovutanko vai huolehdinko oikeasti siitä että läksyt tulee tehtyä.

Aamuisin pitää olla myös tarkkana: onko opettaja antanut luvan raahata leluja mukaan vai onko se taas kokeilua. Ja Nilsille nyökätään, kun kuullaan että pitää laittaa sadevaatteet ylle, mutta heti kun iskän auton takavalot häviää näkyvistä niin multa kinutaan sadevaatteiden unohtamista.

Omille lapsilleen on yhteiskunnan silmin hyväksyttävämpää huutaa ja olla vihainen. Äitipuolen ei kuitenkaan ole sopivaa huutaa lapsipuolilleen –se tarkoittaa ihmisten mielissä valitettavan usein sitä, ettei äitipuoli todella välitä näistä tai yritä ansaita lasten hyväksyntää.

Miten siis olla auktoriteetti ilman "pahan äitipuolen" leimaa?


J + kainalokettu

Joskus on myös päiviä, jolloin on vaikea hyväksyä sitä, että tähän meidän elämään vaikuttaa ihmiset, jotka eivät kuitenkaan ole läsnä meidän arkipäivissä. Pari viikkoa sitten kuulin ekan kerran lauseen, joka alkoi: "Mutta kun äiti on sanonut että jos siellä niin myös täällä..." Siinä vaiheessa piti laskea kymmeneen ja todeta rauhallisesti, että nyt ollaan eri paikassa kuin äidillä. Onneksi aiheena ei ollut sen kummempi kuin nukkumaanmenoaika, ja tuonkin episodin jälkeen sain kuulla hieman pahoitellen, että "Nojoo, kyllä mä nyt halusinkin oikeasti mennä jo nukkumaan..."

Vaatii myös hieman aikaa tottua siihen, että pojat asuu meillä vuoroviikoin. Viikot ei jatku yhtenäisesti vaan aina perjantaisin tulee katkos - suuntaan jos toiseen. Voin vain kuvitella miten stressaavaa se on kahden tukipisteen välillä seikkaileville lapsille.

Nostan hattua niille, jotka saavat uusioperheen arjen sujumaan ongelmitta - varsinkin jos mukana on kummankin osapuolen omia lapsia. Tärkeintä olisi pitää huolta siitä, että parisuhteessa on kaikki hyvin, sillä sitten lapsillakin on kaikki hyvin.

Äiti- ja isäpuolen pitää tukea puolisonsa vanhemmuutta, mutta myös biologisen vanhemman on syytä ottaa huomioon puolisonsa tunteet sekä halun tai haluttomuuden osallistua uusperheen pyörittämiseen. Isäpuolten sekä äitipuolten omat tarpeet ja taidot jäävät usein taka-alalle ja heidän on vaikea löytää vertaistukea. ... Kokemukset ovat osoittaneet, että vaikeassa uusperheen parisuhdetilanteessa vertaistuki sekä jaetut kokemukset ovat kullanarvoisia.

Totta. Vaikka meillä on asiat ihan hyvin, olisi silti ihanaa jutella jonkun kanssa, joka on tai on ollut samassa tilanteessa. Tällöin omat ajatuksetkaan eivät varmasti kasvaisi välillä niin isoiksi möykyiksi vaan ne voisi viskaista ulos parin kirosanan saattelemina. Saakeli! Perhana!
Lainaukset Väestöliiton sivuilta.


***
Eräänä päivänä J alkoi pohtimaan sukunimijuttuja ja totesi, että
kyllä hänen sukunimessään on myös mun sukunimi.
"Nojaa, enpä tiedä. Kun ei me olla iskän kanssa edes naimisissa." Totesin mä.
"Niin mutta silti. Mun sukunimi koostuu iskän, äidin ja myös sun sukunimestä. Ja sun sukunimessä on mukana myös iskän sukunimi."
"Jaahas."



2 comments:

  1. Ihanasti kirjoitat! Varmasti tuollainen harkintakyky, mikä sinulta tekstin perusteella vahvasti löytyy, auttaa jokaista osapuolta paljon!Hyvää viikonloppua!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Toivotaan niin :) Mukavaa loppuviikkoa!

      Delete

Sweet of you to drop a line or two. Have a sunny day :)